Minkä takia brittiläinen kirkkoherra ajoi moottoripyörällä sisään kotikirkkoonsa? No, hän yritti tietysti äänekkäällä pöristelyllä pelotella siellä viihtyviä lepakoita ulos. Lepakoihin liittyy monenkirjavia tarinoita aina antiikin ajoista asti. Kummallinen yöeläin on kiehtonut ja kammottanut ihmisiä. Sen kyky lentää pilkkopimeässä saalistamassa on tuntunut yliluonnolliselta.

Lepakoita on pidetty noitien kätyreinä, ja 1500-luvulla paavi arveli lepakoita pirun inkarnaatioiksi. Kerrotaan, että keskiajalla rakennetun Turun tuomiokirkon alttarin kohdalle kattorakenteisiin on muurattu lepakko, sillä piru haluttiin pakottaa edustajansa välityksellä seuraamaan kirkonmenoja.

Lepakoita kohtaan tunnettu pelko ja inho on johtanut lepakkovainoihin ja synnyttänyt tarinoita verenhimoisista hirviölepakoista, jotka käyvät ihmisten kimppuun. Verivampyyreja toki on oikeasti olemassa, mutta ne imevät verta lähinnä linnuista ja joskus pikkunisäkkäistä.

Keski- ja Etelä-Amerikassa tavattava isoverennimijä on ainut lepakkolaji, joka ruokailee isojen nisäkkäiden verellä. Se puraisee esimerkiksi laitumella olevan lehmän selkään pienen haavan, josta lipittää verta. Isoverenimijä voi periaatteessa puraista ihmistäkin, mutta toisin kuin nimestä voisi päätellä, se ei ole kovin iso — muutaman sentin pituisesta ja muutaman kymmenen gramman painoisesta otuksesta ei ole ihmiselle vaaraa.

Kurkista koloon ja väijy veden äärellä

Suomessa elää kolmetoista lepakkolajia. Vesisiippa viihtyy nimensä mukaisesti vesistöjen äärellä puunkoloissa ja laiturien tai siltojen rakenteissa. Korvayökkö ja viiksisiippa suosivat rakennuksia. Ankaraan ilmastoomme hyvin sopeutunut pohjanlepakko viihtyy sekä metsässä että asutuksen tuntumassa, myös kaupungeissa.

Lepakoista kiinnostuneille hyviä apuvälineitä ovat erilaiset peilit ja lamput, joilla voi kurkistella koloihin, joissa lepakot lepäilevät. Lepakkoja lähestyessään tulee pitää mielessä, että ne ovat suojeltuja eläimiä, joiden vahingoittaminen ja pyydystäminen on kiellettyä.

Lentävien lepakoiden havainnointi pelkillä silmillä ja korvilla on vaikeaa. Lepakot liikkuvat yleensä vain pimeällä. Pohjanlepakon voi keväällä ja syksyllä nähdä lentävän päivälläkin. Lepakot ääntelevät ihmiskorvaan ulottumattomilla taajuuksilla, joita voi kuulla ultraääni-ilmaisimella eli lepakkodetektorilla. Laite muuntaa lepakoiden kaikuluotausääniä ihmiskorvan kuultaviksi. Innokkaimmat harrastajat hankkivat omat detektorin, mutta lepakkojen ääniä pääsee kuuntelemaan myös luontoyhdistysten ja eräoppaiden järjestämillä lepakkoretkillä.

Omatoimisella lepakkoretkellä kannattaa suunnata veden äärelle, kun ilma on tyyni. Vesisiippa saalistaa noin vaaksan korkeudella veden pinnasta napsimassa hyönteisiä. Vesistöjen tuntumassa viihtyy saalistamassa myös viiksisiippa. Korvayököt saalistavat usein pienenä joukkona pihojen, puistojen ja teiden yllä. Hyvällä onnella metsässä voi nähdä ripsisiipan, joka lekuttelee paikoillaan väijymässä hyönteisiä.

Voiko lepakoista olla jotain vaaraa? Lepakot ovat olleet paljon esillä koronapandemian yhteydessä, ja erilaiset koronavirukset ovatkin tutkijoiden mukaan todennäköisesti lähtöisin niistä. Virukset herättävät ihmisissä immuunijärjestelmän, mutta lepakoilla ei näin tapahdu, vaan ne kantavat viruksia jatkuvasti mukanaan. Koronavirukset eivät kuitenkaan ole siirtyneet lepakoista ihmisiin, vaan välissä on ollut muita isäntiä. Lepakot kantavat toisinaan myös rabiesta eli vesikauhua, mutta jotta ihminen voisi saada rabieksen lepakolta, hänen pitäisi tulla lepakon puremaksi.

Lepakoista ei siis ole ihmisille mitään haittaa, mutta hyötyä niistä on: niillä on globaalisti ruuantuotannossa merkittävä rooli, sillä ne syövät maatalouden tuhohyönteisiä. Ne ovat myös yksi tärkeimmistä malariaa kurissa pitävistä eläimistä.